Niin, koitan kyllä ihan oikeasti elää täällä hetkessä ja ihmetellä kaikkea avoimin silmin. Muutenhan tämä reissaaminen olisi aivan turhaa. Vielä en tosin ole täysin vakuuttunut siitä, että matkustaminen ei olisi kivempaa, jos olisin matkassa isommalla porukalla kuin yhden naisen miehityksellä. Tosin samalla olen sitä mieltä, että nyt on vähän liian aikaista sanoa mitään kovin lopullista. :) Matka on vasta alussa.
Olen tänään jo ehtinyt kokea vaikka mitä! Päälimmäinen mielikuva täältä on se, että ihmiset on ihan oikeasti ja aidosti ystävällisiä. Joskin jokainen yrittää siinä sivussa tienata oman elantonsa ja tehdä rahaa sieltä mistä voi. Hyvä esimerkki ystävällisyydestä oli tältä aamulta, saapumiseni Delhin lentokentälle.
Lennon aikana puhelimeni oli väsähtänyt, eikä se tahtonut enää herätä Delhissä. Akku kuitenkaan ei ollut lopussa. Ehdin jo vähän mielessäni hätääntyä, kun mietin kolmea edessä olevaa viikkoa ilman välitöntä yhteyttä tuttuihin ihmisiin ja tuttuun elämään. Päätin kuitenkin pitää pään kylmänä ja olla hätääntymättä. Jos ei muuta, niin ostaisin uuden kännykän ja siihen Intialaisen liittymän, jolloin pystyisin taas tarvittaessa ottamaan yhteyttä "ulkomaailmaan".
Marssin päättäväisesti läpi passintarkastuksen ja käväisin rahanvaihtopisteessä. Sitten suunnistin paikkaan missä mielestäni hotellin kuskin piti olla odottamassa. Kaiteen takana oli rivi miehiä, mutta yhdenkään lapussa ei lukenut nimeäni. Kävelin useamman kerran miesrivistön ohi ja luin uudestaan ja uudestaan lappusissa olevia nimiä. Tunsin itseni tyhmäksi tuijottaessani miehiä. Mitä nyt? Täällä oltiin, mutta vailla puhelinta, vailla sovittua noutajaa.
Pähkäilin hetken mielessäni, mutta kun kuskia ei todellakaan näkynyt, tajusin ettei paikallaan seisominen ainakaan auttaisi mitään. Suunnistin kohti yhtä auki olevaa tiskiä. Tiskin takana oleva noin viisikymppinen mies ei juuri puhunut englantia, enkä minä ymmärtänyt hänen muuten puhumaansa kieltä. Hetken eleilyn ja viittomisen jälkeen hän ymmärsi, että halusin soittaa puhelun. Ystävällisenä hän ojensi tiskin yli oman kännykkänsä. Arvasin tämän siitä, että näyttöä koristi kuva pienestä lapsesta. Sain muutaman yrittämisen ja pienen avun jälkeen yhteyden varaamaani hotelliin. Pian minulle selvisi, että (yllätys, yllätys) olin hieman väärässä paikassa. Vieraita noutamaan tulleiden kuskien valloittaman kaiteen takana oli nimittäin ulko-ovi ja sen takana toinen kaide ja lisää kuskeja. Olin jäänyt hieman sivuun omasta kohtaamispaikastani.
Kaikenkaikkiaan puhelu hotelliin kesti noin kymmenen minuuttia. Olin huojentunut, että olin saanut puhelimen käyttöön ja ehtinyt vaihtaa rahaa, jotta saisin puheajan korvattua. Vastaus ehdotukseeni oli kuitenkin varsin selvä: "ei missään tapauksessa". Ihana ihminen, joka sai oloni rauhoittumaan ja samassa kummasti sain vakuutuksen siemenen siitä, ettei tämä matka ehkä sittenkään ole pelkkiä vastoinkäymisiä täynnä.
Hetken päästä löysin kuskini. Huomaavaisen nuoren miehen, joka tuntui tässä villissä liikenteessä ajavan rauhallisesti ja käyttävän äänimerkkiä vain kohtuullisesti. Myös puhelin oli ihmeellisesti herännyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti