Päivä jolloin tutustuin pikku Rosemaryyn

Tänä aamuna jäin aamiaisen jälkeen juttelemaan hotellin omistajien kanssa kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. He kyselivät Suomesta ja kertoivat minulle Intiasta. He halusivat myös tietää olinko missään vaiheessa matkaani kokenut vaikeuksia. Kerroin kuinka matka oli etukäteen jännittänyt ja pelottanutkin "hieman", mutta kuinka yllättynyt olen ollut kaiken helppoudesta. Vaikuttavinta on ollut ihmisten ystävällisyys ja oivallus siitä, kuinka me kaikki olemme loppujen lopuksi samanlaisia. Ihmisiä vain. Isä (Kuchapilly [olen vihdoinkin selvittänyt heidän nimensä]) kertoi, että kun olin täällä ensimmäistä iltaa äiti (Jessy) itki kotimatkalla, koska olin jäänyt yksin hotellille. Oikeastihan en ollut lainkaan yksin, olihan hotellilla paikalla yövartija. Jessy oli kuitenkin tuntenut suurta huolta minusta. Olin hämilläni, mutta vaikuttunut kuinka paljon vieras ihminen voi välittää jostakusta hänelle tuntemattomasta.

Juteltuamme hyvän tovin Kuchapilly kertoi Jessyn haluavan viedä minut paikalliseen kirkkoon. Heidän tyttärensä Rosemary lähtisi kuskiksi. Kuchapilly yritti hillitä vaimonsa innokkuutta, mutta minusta idea kuulosti varsin mielenkiintoiselta. En ehkä ole kovin uskonnollinen ihminen, mutta on aina kiinnostavaa tutustua uusiin asioihin. Jenkeissä ollessani lähdin mielelläni mm. hautajaisiin (outo tyttö). Niinpä sovimme lähtevämme kirkkoon vielä samana iltapäivänä.

Tullessani myöhemmin pihamaalle löysin pikku Rosemaryn odottamassa auton avaimet kädessään. Koska tyttö näytti niin hennolta ja pieneltä, kysyin minkä ikäisenä Intiassa saa ajaa autoa. Rosemary kertoi tarvittavan iän olevan 20. Muistin isäntäväen kertoneen nuorimman tyttärensä iäksi 17 vuotta. Nielaisin kauhistukseni ja tiedustelin tytön ikää. "23", hän vastasi. Hymyilin, sillä näin tapahtuu usein täällä. Asioita joko sanotaan tai ymmärretään väärin. Pian auto oli tyhjennetty kookoksista ja pääsimme matkaan. Sitä en tiedä, miksi puoli autoa oli alunperin kookoksia täynnä. Mutta tämähän on Intia. Se riittänee vastaukseksi.

Teimme matkaa pikkuista tietä pitkin, jota Suomessa kutsuttaisiin kärrypoluksi. Rosemary valisti minua paikallisista nopeuksista. Yleinen rajoitus on 40 ja suurin sallittu nopeus 60. Nyt aloin ymmärtämään osasyyn siihen miksi matkan teko on välillä hidasta. Näillä teillä tosin kyseiset rajoitukset kuulostivat varsin järkeviltä. Kun saavuimme massiivisen kirkon porteille, sain kuulla tämän kirkon olevan kokkimme Martinin kotikirkko. Herttainen mies piti täällä myös sunnuntaisin pyhäkoulua ja on kuulemma paras opettaja kirkossa näillä seuduin.

Vaikka kyseessä oli kristillinen kirkko, jätimme paikalliseen tapaan sandaalit ulos sisään johtavien portaiden juureen. Heti päästyämme sisään Jessy ja pikku Rosemary polvistuivat lattialle rukoukseen. Mietin hetken mitä tehdä. Päädyin nopeasti ratkaisuun, joka on tullut tutuksi tämän matkan aikana: maassa maan tavalla. Kohtuulliseksi katsomani ajan kuluttua nostin katseeni lattiasta ja Jessy viittelöi Rosemarya esittelemään minulle kirkkoa. Suomalaisesta kirkosta paikka erosi ainoastaan väritykseltään ja siinä, ettei kirkossa ollut lainkaan penkkejä. Vietimme hetken kirkossa, jonka jälkeen sain vastailla kysymyksiin suomalaisesta kirkosta ja uskonnosta. Onneksi nämä asiat on tullut joskus opiskeltua. ;)

Reissullamme kävimme vielä Martinin (!?!) kotona, jonne Martin pyyhälsi vauhdilla skootterillaan kesken työpäivän. Piipahdimme myös satamassa ostamassa kalastajilta mereneläviä. Taidan siis syödä kalaa tänään.

Tunsin oloni välillä hämmentyneeksi, kun minua pyöritettiin ympäriinsä ja vietiin ihmisten koteihin. Mutta toisaalta oli hauska nähdä kuinka aivan tavalliset ihmiset elävät. Minulle myös kerrottiin kuinka onnekas Martin on, kun hänen kotonaan on nyt vieraillut ihka elävä ulkomaalainen. ;) Hyvä, että minulla voi kerskua!

Palattuamme takaisin hotellille istuimme pikkuisen Rosemaryn kanssa alas ja hän alkoi tentata minulta suomenkielen alkeita. Ja millä vauhdilla hän sanoja oppi! Myös minä sain mm. oppia kuinka lapset saavat Intiassa sukunimikseen isänsä etunimen. Rosemaryn sukunimi siis on Kuchapilly. Tämä kuulosti mielestäni kovin erikoiselta kunnes muistin islantilaisten dottir ja son nimien käytön. Rosemary kertoi minulle, että kun hän on naimisissa, tulee hän puolisoineen Suomeen ja sitten tapaamme jälleen. Ja mikäpä siinä. Kyllä näin suloisia ihmisiä tapaa oikein mielellään toistekin. :)

Intialaiset ystäväni...

Täällä on tosiaan hyvä olla. Hotellin omistajapariskunta on herttainen parivaljakko. Mies on entinen pankkiiri ja nainen opettaja. Heillä on kolme lasta joista poika työskentelee isänsä lailla pankkiirina ja vanhempi tytär jonkin sortin insinöörinä. Nuorimman tyttären tapasin tänä aamuna. Sievä, 17-vuotias otus, joka yllätys, yllätys opiskelee pankkiiriksi.

He kaikki haluavat innokkaasti keskustella kanssani. Missä asun, onko minulla sisaruksia, mitä he tekevät työkseen..? Mitä!? Asuuko veljeni poissa kotoa, vaikka ei ole naimisissa. Välillä on hieman sellainen olo, etten ihan kaikkea henno heille kertoakaan. Heidän mukaansa Intiassa noin 90% avioliitoista solmitaan vanhempien valinnan perusteella. Ja ne 10%, jotka ovat niin sanottuja rakkausavioliittoja, saattavat koko perheen (ellei jopa suvun) hankalaan asemaan. Nuorin tytär selvästi haluaisi tehdä omat valintansa, mutta isä lempeästi hymyillen oli toista mieltä.

Omaa asemaani ihmeteltiin kovasti. Kerroin heille, ettei rakkauden löytäminen aina ole niin helppoa. Ehkä jopa olisi helpompaa, jos voisi tukeutua vanhempiensa päätöksiin ja saavuttaa asioita mutkattomammin kuin mitä meidän yhteiskunnassamme on välillä tapana. Ehkä en kuitenkaan täydeltä sydämeltäni tarkoita tätä. :) Ajatusleikkinähän on helppo sanoa mitä vaan.

Hotellissa on töissä myös kokki, joka on n. 40-vuotias intialaismies. Hän tuntuu samalla olevan jonkin sorttinen apumies, joka siivoaa ja mm. asettelee minulle aurinkotuolin varjoineen paikoilleen joka päivä. Kokki on ihastuttava mies. Hän on hieman ylipainoinen, aurinkoinen tyyppi ja ennen kuin tapasin hänen sievän, noin 8-vuotiaan tyttärensä, olin lähes varma, että hän pelaa palloa vastakkaisessa joukkueessa. Kokilla on ehkä kaikkein heikoin kielitaito joukosta, mutta sen minkä hän on vailla englanninkielentaidossaan, sen hän taitaa keittiön puolella. Ruoka on loistavaa! Sanoinko jo, että herkullista? :)

Kielitaito ei tosiaan muilla kuin omistajamiehellä ole hirmuisen hyvä. Ja hänellä taas on niin vahva aksentti, että toisinaan on kerrassaan haastavaa ymmärtää mistä puhutaan. Hienosti kuitenkin tulemme toimeen ja kaikki ovat NIIN ystävällisiä.

Tiukka treeniohjelma

Harjottelen tällä hetkellä ahkerasti. Aamu alkaa kukonlaulun aikaan (siis oikeasti KUKONLAULUN, niitä on useampi tuossa naapurissa) harjoituksilla ja jatkuu aina iltamyöhään saakka. Tuloksia on jo näkyvissä punertavina jalkapöytinä ja nenänpäänä. Olen päättänyt jaksaa treenin loppuun saakka reippaasti ja urheasti. Harjoiteltavia lajeja minulla on kaksi. Ensimmäinen on helpommin saavutettavissa oleva laiskottelu, jonka hallitsen jo melko hyvin. Toinen lajeista on huomattavasti haastavampi tylsistyminen, jossa en vielä muutaman päivän jälkeen ole edistynyt hirmuisesti.

Harjoitteluympäristö on tämänkaltaiseen treeniin mitä mainioimpi. Sininen taivas ja vielä sinisempi, myrskyn lailla pauhaava meri. Jalkojen alla polttava hiekka. Hyvää intialaista ruokaa niin paljon kuin jaksaa syödä (minulle vartavasten hieman miedommin maustettua). Hedelmäsalaattia ja kookosvettä. Oma pieni parveke, jolla on hyvä istua, katsella merta ja lukea kirjaa, silloin kun ei loikoile rannalla. Sänky, johon voi kellahtaa torkuille niin halutessaan. Eikä kerrassaan MITÄÄN tekemistä!

Laiskottelussa minusta on tosiaan tulossa aika haka, mutta tylsistymistä odotan innolla. Sen saavutettuani tiedän olevani valmis palaamaan kotiin hyvillä mielin ja kotiinpaluu maistuu entistäkin makeammalta. Tämä siitäkin huolimatta, että siellä on syksy ja vähintäänkin 20 astetta viileämpää kuin täällä. Ja siitäkin huolimatta, että astuessani lentokoneesta, minulla tulee olemaan jalassa vain sandaalit (muuhun, kun en varautunut). :) Kerran se vain kirpaisee.

Aika rankka treeniohjelma. Tiedän. Mutta parhaani yritän. :)

Bumerangina Bangaloressa

Hahaa! Meikä mandoliini on NIIN lomalla.

Heräsin tänään ajoissa, jotta ehdin hyvästelemään Emman ja Jacobin. Tippa linssissä sain moikat sanottua. Jäätyäni yksin laitoin kamat kasaan ja hoidin vähän pankkiasioita. Kello yhdeltätoista heitin rinkan selkään ja suuntasin talon pihalla odottavaan taksiin. Vieläkin kurkkua hieman kuristi, sillä tiesin, että ikävähän Emmaa ja Jacobia tulee ennen kuin ensi kerran nähdään. Päätin kuitenkin jättää surkuttelut sikseen ja keskittyä tulevaan. Syvennyin siis meditoimaan hiekkarantaa verkkokalvoilleni. Matka Bangaloren lentokentälle kesti reilun tunnin, mutta kuskinani toiminut Akram Pasha (loistonimi!!!) hoiti hommansa loistavasti ja biitsikin alkoi tuntua houkuttelevalta.

Lentokentällä hyppäsin taksista ulos, kävelin Emman ohjeistamana rakennustyömaan halki kohti lentoaseman ovea (jännitys tiivistyy)... Kaivoin hyvissä ajoin lentolippuprintin ja passin esiin, sillä ilman niitä ei lentokentälle ole asiaa. Päästyäni turvatarkastusta tekevän herran luokse, kummastukseni oli suuri, kun hän sanoi: "madam, you no fly today. No fly today." Mitä!? Oliko lento peruuntunut? Oliko papereissani jotain vikaa? Olin hetken pyörällä päästäni.

Turvatarkastuksen herra osoitteli innokkaasti papereitani. "No today!", hän toisti. Silloin asioiden laita alkoi vihdoin selvitä minulle. Olin kokoajan ajatellut saapuvani Kochiin torstaina VIIDES päivä! Lennot, hotelli ja lentokentältä nouto oli varattu viidennelle päivälle, ainoa ongelma oli, että nyt on neljäs päivä! Hitaasti iso ratas pyörähti päässäni ja repesin nauramaan. Mahtavaa! Yksi päivä lisää Bangaloressa! Soitin Jacobille ja kerroin, että heidän vieraansa palaa bumerangina takaisin.

Siitä tietää, että on lomalla, kun ei ole hajuakaan mitä päivää eletään. Loma lienee siis hyvä ja tarkoituksessaan onnistunut. :)

Paluu Bangaloreen

Pondicherryn reissu on nyt takana pain. Kokonaiset kolme paivaa se otti, mutta sitakin mukavampaa oli. Matkustimme seka suomalaisessa ja varsinkin intialaisessa mittakaavassa erittain mukavasti. Olimme nimittain varanneet itsellemme auton ja kuskin tuoksi kolmen paivain ajaksi. Intialainen liikenne on ihan oma lukunsa ja siella selviaa vain asiansa osaavat. Taman faktan varjossa oman kuljettajan (Kumar) palkkaaminen oli hyvinkin fiksua, eika vain ainoastaan luksusta. Pondicherryyn Bangaloresta on matkaa vahan reilu kolmesataa kilometria. Teiden kunnosta kertonee jotain se, etta meilla matkaan kului, vain pienella lounastauolla, kokonaiset kahdeksan tuntia! Ilmastoitu autokaan ei siis loppujen lopuksi ollut lainkaan hullumpi ajatus.

Intialaisessa liikenteessa tuntuu olevan muutama paasaanto. Ensinakin: "ala tee akkinaisia liikkeita" ja toiseksi: "pidan aanta, olen siis olemassa". Liikenne tuntuu olevan orgaanista liikehdintaa, jossa kukin matkaaja pyrkii tavalla tai toisella eteenpain, meille suomalaisille tutuista liikennesaannoista piittaamatta. Tama tarkoittaa sita, ettei liikenteessa varsinaisesti ole valia kaistoilla eika minkaan moisella "jarjestyksessa" etenemisella. Jos edessa on tilaa, se kaytetaan. Miten sitten valtytyaan onnettomuuksilta? Helposti! Vaikka intialainen liikenne akkiseltaan tuntuu itsekkaalta ja toiset huomiotta jattavalta, todellisuudessa kuljettajat ovat kaiken aikaa valppaita ymparoiville arsykkeille. Erittain tarkeaa on edeta loogisesti (juuri sinne mahdottoman pieniin koloihin, jonne ei kuvittelisi kenenkaan enaa mahtuvan) ja maaratietoisesti. Samalla edessa ja tienvarsissa oleville ilmoitetaan omasta lahestymisesta kayttamalla reippaasti aanimerkkia. Pimealla kaytetaan tahan viestimiseen vaihtoehtoisesti valojen rapsyttelya. Nailla jarjestelyilla sailyy liikenteessa intialainen jarjestys, joka (taytyy myontaa) ei meidan silmiimme nayta jarjestykselta lainkaan. Sain paljon iloa taitavan kuskimme ajon seuraamisesta. :)

Pondicherryssa yovyimme kauneimmassa ja hienoimmassa hotellissa, jossa koskaan olen yopynyt. Englanninkielella kuvailisin paikkaa sanoilla French colonial mansion. Huoneemme oli NIIN kaunis ja varsinkin kylpyhuone vei jalat alta. Ei onneksi kirjaimellisesti. Oli ihana paasta kokemaan jotain sellaista, mihin ei ehka muulloin olisi varaa.

Hienoja asioita Pondin reissussa oli Bengalin lahden eli Intian valtameren nakeminen (se oli suuri ja mahtava), monsuunisateen kokeminen (marka, mutta lammin ja pisti nauramaan), paivaunet (erittain makeat, vaikka hieman liian pitkat. Nukuin kaksi tuntia), mielenkiintoiset keskustelut illallisen aarella (keskustelimme suomalaisesta sosiaalijarjestelmasta), mielenkiintoiset keskustelut automatkoilla (keskustelimme kaikesta mahdollisesta muusta), Gingee Fort (jonka rappusia kiipesimme pienen matkaa, ihmettelimme maisemia, innokkaita intialaisia insinooriopiskelijoita ja apinoita) ja tietenkin Emma ja Jacob (jotka ovat hauskoja ja ihania ihmisia).

Nyt suljen koneen talta paivalta ja painun unten maille. Muut jo nukkuvat ja minusta on tullut kukkuja. Hyvaa yota koto-Suomeen. Intia kuittaa!

Hellässä huomassa Bangaloren

Mietin tänä aamuna kuinka mukavaa onkaan herätä nuhaisena, hengitys rahisten ja otsalohkoa tykyttäen..? Tänään oikein älyttömän ihanaa. Nyt olen vain niin iloinen siitä, että näen Emmaa, sillä tavallisestihan näkemiset rajoittuu muutamaan tuntiin / yhteen iltaan kerrallaan noin kaksi kertaa vuodessa. Kerrankin ehditään näkemään oikein kunnolla.

Jäimme Emman kanssa kotiin odottamaan pöytätoimitusta, kun Jacob aamulla lähti pyykkikassi mukanaan töihin. Ennen reissuun lähtöä olin hädissäni käynyt ostamassa uusia alushousuja, sillä arvelin matkan aikana jonkun muun (minun lisäkseni) pesevän pyykkejäni. Tähän eivät kaikki vanhat alusvaatteeni mielestäni olleet aivan täysin salonkikelpoisia. En kuitenkaan koskaan kuvitellut sen jonkun olevan Jacob! Käytännön syistä Jacob kuitenkin pitää huolen Saloranta-Winiecki-talouden pyykkihuollosta, onhan hänen työpaikallaan pyykkikone. Ja tosimiehen kasvoillahan ei ilmekään värähdä, vaikka hän joutuisi ripustamaan vieraan naisen pikkupyykkiä kuivausnarulle. Kiitokset siis Jacobille siitä. :)

Oli hienoa päästä pitkästä aikaa juttelemaan Emman kanssa niistä ihan tavallisistakin asioista. Sellaisia tyttöjen juttuja siis. Kävimme myös läpi tulevaa viikonloppua. Alunperin ajatuksenahan oli lähteä Hampiin, Emmalle ja Jacobille tutun pariskunnan kanssa. Heidän kuitenkin peruuttaessa suunnitelmat viime hetkellä, piti homma miettiä uusiksi. Matkakohteeksi valikoitui Intian itärannikolle sijoittuva Pondicherry, joka on aikoinaan ollut ranskalaisen hallinnon alaisena. Pondicherry on tunnettu eurooppalaisen kaltaisesta arkkitehtuuristaan sekä hyvästä ruuasta. Tämä kaikki kuulostaa korviini varsin hyvältä, joten ei vastalauseita täältä. Odotan viikonloppureissua innolla.

Koko päivä on mennyt himmaillen, kun joku raasu on ollut nuhassa. Ehdimme kuitenkin onnistuneesti käydä Shivajinagerin Commercial Streetilla, joka ei nimestään huolimatta ole vain yksi katu. Commercial Street kattaa suuren alueen, joka on tupaten täynnä pieniä kauppapaikkoja. Onneksi löysimme kaiken haluamalla suhteellisen helposti. Itsehän en ole shoppailijaluonne. Olenpahan joskus jopa kuullut olevani pahempi kuin miehet, mitä shoppailuun tulee. Ehkä niin, mutta kahden kolmen kadun jälkeen olin valmista kauraa.

Seuraava osuus oli huomattavasti miellyttävämpi: drinkkien kautta syömään parhaita ikinä maistamiani falafeleja ja hummusta. Nam. On ilo olla Bangaloressa ystävien kanssa. Näin saa pikana paikan kaikki parhaimmat puolet.

Juna Bangaloreen ja kolme ukrainalaista babushkaa...

Tiistai-iltana kaytin viimeisen tilaisuuden kayttaa wifi-yhteytta mahdollisimman tehokkaasti. Juttelin netin kautta yhtaaikaa aidin, Outin ja Emman kanssa. :) Kunnon matkailija naas... Chappu jatti minut Agra Cantt -asemalle hieman kymmenen jalkeen ja toivotti hyvaa matkaa. Olisin ennemmin jaanyt hotellille lahemmas puoliyota, kuin odotellut asemalla, mutta hotellin vaki kertoi asemalla olevan hyvat odotushuoneet ja kyydin taas myohemmalla ajankohdalla lahes mahdotonta. Asemalla siis taas oltiin rinkka selassa ja 1,5 tuntia junan lahtoon.

Ajattelin ensimmaisena tarkistaa luvatut odotushuoneet, jotka loytyivatkin vaivatta, mutta syysta tai toisesta ne olivat pimeita ja lukittuja. Ei odotushuoneodottelua siis minulle. Eipa siina, maassa maan tavalla. Spottasin itselleni maassa makaavien ihmisten valista vapaan paikan pylvaan juurelta. Siihen asetin rinkkani penkiksi ja kavin istuskelemaan tolppaan nojaten. Ja katseltavaa kylla riitti.

Koko asema oli tupaten taynna. Lisakseni noin 200 ihmista odotteli junaa sulassa sovussa, kuka miten parhaaksi naki. Ihailin intialaisten rentoa asennetta ja kykya nukkua missa vain. Kokonaiset perheet olivat kayneet nukkumaan aina yhdeksi kasakseen, kuka mitenkin pain toisiinsa kietouteneena paljaalle lattialle tai joissain tapauksissa ohuen kankaan paalle. Siina ne tuhisivat menemaan, turhia hairiintymatta ohikulkijoista, kulkukoirista tai ohi ajavista, hermoja raastavan kovalla toottaavista junista. Ketaan ei tuntunut hairitsevan lattian likaisuus tai ilmassa leijuva hien ja virtsan lemu. Mutta tama onkin Intia!!!

Oli myos hauska seurata kuinka miehet juoksivat pysahtyneista junista kuka mihinkin kojulle, ja rynnivat sitten kuin pika-aiturit, loikkien nukkuvien perheiden yli, takaisin junaan juuri ja juuri ennen sen lahtoa.

Vihdoin, pitkan odotuksen jalkeen juna saapui. Olin ylea itsestani, silla talla kertaa loysin oikean vaunun vaivatta ja paikankin vain yhdella kysymisella. Sinne sita kommittiin ylalavetille. :) Suhteellisen nopeassa ajassa olin taydessa unessa. Aamulla herasin ensimmaisen hyvin nukutun Intia-yon jalkeen. Olin viela taydessa unenpopperossa, kun tervehdin ujosti matkakumppaneitani. Vessareissun jalkeen lyottaydyin rohkeasti seuraan ja istahdin yhdelle alapunkista. Selvisi, etta nama kolme babushkaa olivat ukrainalaiset Lucy 49, Ruba 54 ja Niele 62. He kaikki olivat ylpeita isoaiteja ja matkalla kuukaudeksi intialaiseen ashramiin huolehtimaan sielustaan.

Jalleen kerran huomasin, etta matkatovereideni englannin kieli oli hyvin puutteellista. Ei tosin yhta vajavaista kuin oma venajan kieleni. Nauratin babushkoita luettelemalla venajan kielisia sanoja, joita olin oppinut aiemmilla matkoillani: "spashipa, bashalsta, dasvidanja, skolka stoit..." (Ei muuten hajuakaan miten nama oikeasti kirjoitetaan) Ja babuskat nauroivat katketakseen! Ensitoikseen Lucy lykkasi kateeni evashedelmia ja lausui vahvasti murteen: "ijiit, ijiit". Hedelmia seurasi Nielen tumma leipa sulatejuustolla ja Ruban karamellit. Yritin tarjota nauraville ukrainalaisille teeta kiitokseksi, mutta tama ei tullut kysymykseenkaan.

Jossain vaiheessa junan keinutus alkoi kummasti nukuttamaan ja kommin ylapetiin ottamaan nokoset. Juna tuuditti rauhallisella jytkeellaan ja nukuin, valilla kylkea kaantaen, seuraavaan aamuun saakka.

Junamatkalta tarttui mukaani muutakin kuin elamani pisimmat younet. Pikkuinen flunssa! Intialaiset nimittain innostuksissaan vaantavat ilmastoinnin lampotilan kaakkoon, kun sellainen on saatavilla. Keskilampotila junassa taisikin olla siella 16 asteen paikkeilla. Vaikka nukuinkin kaikki mahdolliset vallyt paallani ja huivi kiedottuna paani ymparilla, nuhahan sielta lahti matkaan.

Flunssaa on nyt hyva niiskutella rauhassa pois Emman ja Jacobin luona, jonne l;ysin ilman suurempia kommelluksia. Jacob kavi kiltisti kesken tyopaivansa paastamassa minut heidan kotiinsa ja mina paasin SUIHKUUN ensimmaisata kertaa pariin paivaan. Ja millaiseen suihkuun?! Ihanan lampimaan! Tama olikin ensimmainen lämmin suihku koko Intiassa olon aikana. Nyt taytyy vain odotella, etta isantavaki saa paivan tyot pulkkaan ja palaa kotiin. Ihanaa olla ystavien luona!!! :)

Rentoa menoa Bangalorelaisessa liikenteessä, jossa huomaan nauravani ääneen.