Ihmetyksien ihmetys. Olen selvinnyt hengissä ja lähes kommelluksitta jo kaksi päivää! Suuren seikkailun toisen päivän suunnitelmana oli tosiaan matkustaa Delhistä Agraan. Kaiken aikaa olen kuullut eri tahoilta Delhin olevan "kauhea" paikka. Vaikka lyhyt oleskeluni tässä 6 miljoonan ihmisen asuttamassa kaupungissa oli sujunut hyvin, tuskin maltoin odottaa matkan jatkumista.
Päätin aamiaisella tankata oikein hyvin, sillä olihan edessä kolmen ja puolen tunnin junamatka. Myöhemmin sain huomata satsauken olleen turhaa.
"Fake it, until you make it" -motto on osoittautunut varsin vedenpitäväksi myös täällä matkan päällä. Kun näyttää tarpeeksi määrätietoiselta, saa yleensä kulkea melko rauhassa. Maailman naisen ottein, heitin siis matkatavarani rautatieaseman läpivalaisuun ja etenin reippaasti laiturialueelle. Onneksi intialainen rautatieasema ei juuri eroa suomalaisesta sukulaisestaan. Löysin helposti oikealle laiturille, jonka jälkeen piti enää selvittää tie oikeaan junan vaunuun. Loppujen lopuksi tämäkin onnistui melko helposti, kun olin kysynyt muutamilta kanssamatkustajilta apua.
Matkaseurakseni paljastui 3 nuorta naista, 2 miestä, pieni noin vuoden ikäinen suloinen lapsukainen, sekä isoäiti ja -isä, jotka kävivät säännöllisesti pyörähtämässä välikössämme. Lisäksi joukkoon mahtui vanhempi pariskunta, joista eläkeläismies oli ainoa joka puhui edes muutaman sanan englantia. Mielikuvaksi jäi, että joukkion nuoret naiset ja miehet olivat sisaruksia tai serkuksia. He kaikki siis matkustivat kanssani samassa loosissa. Intiassa matkataan tiiviisti!
Ujoja hymyjä vaihdettiin puolin ja toisin. Kovasti minulle yritettiin jutella, mutta enhän minä raukka ymmärtänyt sanaakaan. Taisin alkumatkasta vaikuttaa aika jännittyneeltä, kun eläkeläismiehen rouva katsoi tarpeelliseksi muistuttaa: "relax, relax". Ajattelin, että tämä oli se hetki, josta ystäväni Linda muistutti: "meet vaan rennolla perseellä". Ja johan auttoi. Lakkasin puristamasta laukkuani kuolonotteella (joskin pidin sen edelleenkin visusti lähellä) ja koitin antaa tilanteen viedä mukanaan.
Elekielen voima on mahtava. Eläkeläismiehen auttavan englannin avulla sain selville, että vanha pariskunta oli matkalla Puneen vierailemaan poikansa luokse. Kuvia lapsista ja lapsenlapsista esiteltiin suurella ylpeydellä. Näytin vuorostani heille kuvia Suomesta; lumimaisemia, metsää, sieniä ja merta. Suomen sijainti tuntui olevan mysteeri muille kuin eläkeläismiehelle, joka osasi sijoittaa sen Eurooppaan. Joukolla ihmeteltiin myös mitä rahaa Suomessa käytetään ja sellaisesta haluttiin nähdä esimerkki. Tiesitkö, että kympin setelissä on Euroopan kartta? Itse en moista muistanut!
Seuraamme yritti lyöttäytyä hieman ahdistavan innokas nuori mies, joka selvästi olisi mielellään tehnyt lähempääkin tuttavuutta kanssani. Jokin tyypissä sai minut varuilleen. Ehkä syynä olivat hänen tökeröt lähestymisyrityksensä tai suorasukaisuutensa. Ehkä paljastavin merkki oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: "Are you married?". Yhtäkkiä siinä paikassa, kaukana Intiassa, Delhin ja Agran välimaastossa, minusta tuli nainut nainen. "Kyllä, olen naimisissa", "Ei, minulla ei ole lapsia", "Kyllä, näen mieheni pian. Hän odottaa minua Bangaloressa". Voi kuinka helppoa valehteleminen voi olla.
Huomasin, että miehen käytös nolostutti kanssamatkustajiani. He naurahtelivat hermostuneesti ja vilkuiluvat toisiaan ja minua pahoittelevalla katseella. Päätin jättää miehen täysin huomiotta, joskaan tämä ei estänyt häntä tutkimasta olkani yli muistivihkoni tai puhelimeni sisältöä.
Ihanat matkakumppanini näyttivät olevan vakuuttuneita, että kuolen nälkään ennen Agraa. Niinpä he sulassa sovussa jakoivat lounaansa toistensa ja minun kanssa. Tämä tuntui liikuttavalta, vaikka tosiasiassa olin vielä täynnä aamupalasta. Opin myös, että joskus vähän on paljon. Jos Suomessa ostat pienen annos sipsipussin, siitä riittää herkuteltavaa juuri ja juuri yhdelle hengelle. Intiassa kuitenkin saman kokoisesta pussista syö hymyssä suin 9 henkeä.
Tänään olen saanut ennakkomakua siitä miksi yksi matkustaminen voi joskus olla antoisampaa kuin joukossa matkaaminen. Sain myös arvokkaan muistutuksen siitä, että vaikka olemme erilaisia, olemme kaikki ihan vain ihmisiä. Ei sen enempää, ei sen vähempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti